Paradigma-ajattelu

Paradigmat ohjaavat

  • Erityiskasvatuksen palveluiden kehittymistä voidaan kuvata palveluparadigmojen avulla.
  • Paradigma-ajattelu*tarkoittaa toiminnan suunnittelua ja toteutusta ohjaavaa uskomusten kokonaisuutta. Erityiskasvatuksen toimintaa on ohjannut seuraavat palveluparadigmat:
    • Laitosparadigma*
    • Kuntoutusparadigma*
    • Tukiparadigma*

*Saloviita,T., Lehtinen, U. & Pirttimaa, R. 1997 . Tie auki työelämään. Tuetun työllistämisen käyttäjäkeskeiset työtavat

* Vehmas, S. 2005. Vammaisuus: Johdatus historiaan, teoriaan ja etiikkaan. Helsinki. Gaudeamus.


Palveluparadigmat

Eri yhteiskunnalliset tilanteet vaikuttavat erityistä tukea tarvitsevien henkilöiden palvelujen järjestämiseen, ideologiaan ja sisältöön. Perinteisesti vammaispalvelujen toteutuksessa on lähdetty kahtiajaosta: henkilö on kykenevä tiettyihin palveluihin tai ei ole (esim. työllistymisen kohdalla avotyö – suojatyö). Yksilön ominaisuudet ja toimintarajoitteet ovat ratkaisseet sijoittumisen palveluihin.

Vammaispalveluiden kehittymistä voidaan kuvata toimintafilosofian, paradigmojen avulla.

”Palveluparadigmalla tarkoitetaan niiden uskomusten kokonaisuutta, joiden varassa kunakin aikana vammaispalveluja suunnitellaan ja toteutetaan” (Saloviita ym. 1997, 42).

Laitosparadigman aikana voidaan pitää sotien jälkeistä aikaa 1940-luvun lopusta lähtien. Kun sitä ennen ”tylsämieliset” jaoteltiin kehityskykyisiin ja kehityskyvyttömiin, joiden hoito ja huolto oli pääosin omaisten vastuulla, laitosparadigma korosti valtiojohtoista laitoskuntoutusta. Sotien jälkeinen yhteiskunnan teollistuminen edesauttoi laajan vajaamielis- ja mielisairaalaverkoston rakentamista etenkin 1960-luvulla. Laitoksista kehittyi ”pienoisyhteiskuntia”, joissa tapahtuvaa toimintaa kutsuttiin terapiaksi. Laitosparadigman perustana oli siis sairauskäsitys ja sitä toteutettiin laitosten voimakkaan hierarkian avulla. Yhteiskunnan kyky sietää erilaisuutta oli heikko: toisaalta voimakas laitosverkosto kasvatti kuilua ns. normaalien ja ei-normaalien välille. (Saloviita ym.1997, 42).

Suomen siirryttyä jälkiteolliseen palveluyhteiskuntaan 1960–70-lukujen aikoihin, myös suhtautuminen poikkeaviin erilaisiin ihmisiin lieveni. Erilaisuudelle löytyi sijaa ja heidän hoidostaan ja kuntoutuksestaan alettiin ajatella uudella tavalla. Vammaiset ihmiset tuli pikkuhiljaa saattaa avohuoltoon muun asumuksen piiriin, mutta kuitenkin niin, että yksilön kyvyt (diagnoosi) ratkaisevat palveluihin sijoittumisen. Mikäli henkilö osoitti selviävänsä avohuollossa, hänelle mahdollistettiin siirtyminen palveluketjussa ”ylöspäin”. Kuntoutusta voisikin nimittää palvelun portaiksi ja ”taivaanrannassa siintää tavallinen yhteiskunta” (Saloviita ym. 1997, 43).

Kuntoutus oli edelleen hyvin asiantuntija- ja diagnoosikeskeistä. Suomessa kuntoutusparadigman mukainen ajattelu on pitkälle vallalla edelleenkin, mutta maailmanlaajuinen vammaisten henkilöiden täysivaltaistumisliike alkoi vaikuttaa ja se on aikaansaanut jonkun verran keskustelua myös Suomessakin. Independent Living-liikkeen piirissä kritiikki kohdistui kuntoutuksen asiantuntijakeskeisyyteen ja vammaisten henkilöiden tosiasialliseen yhteisön ulkopuolelle sulkemiseen palvelujärjestelmän avulla. Yhdistyneitten kansakuntien piirissä vammaisliikkeen synnyttämä keskustelu aikaansai v.1975 vammaisten henkilöiden oikeuksien julistuksen, minkä mukaan vammaisten asema on verrattavissa kansallisiin vähemmistöihin enemmänkin kuin sairaisiin tai potilaisiin. (Saloviita ym. 1997, 46).

Myös ammattilaisten keskuudessa syntyi kriittistä keskustelua, joista amerikkalaisen Taylorin (Saloviita ym.1997, 47- ) esittämä kuntoutusparadigman kritiikki on esimerkki:

  1. Porrasteinen palvelumalli mahdollistaa syrjinnän ja vammaisten henkilöiden eristämisen muusta yhteiskunnasta.
  2. Porrasteinen malli sekoittaa keskenään kuntoutuksen paikan ja tuen antamisen tiiviyden asteen. Mikäli henkilön todetaan tarvitsevan täysiaikaista hoitoa ja huolenpitoa, se ei edellytä laitosmaista ympäristöä, mikä kuitenkin on kuntoutusmallissa ajattelutapana.
  3. Kuntoutusmalli perustuu ajatteluun, jonka mukaan yksilön tulee ”ansaita” paikka seuraavassa palveluportaassa; ts. henkilön tulee osoittaa kykenevänsä toimia tietyllä tavalla. Oikeus normaaliin ympäristöön tulee ansaita, se ei ole itsestäänselvyys.
  4. Alemmat palvelun portaat eivät todellisuudessa kuntouta henkilöä eteenpäin: esim. laitoksissa ei opeteta henkilöille niitä taitoja, joita normaalissa yhteisössä tarvitaan.
  5. Kuntoutusmalli tulkitsee moraaliset ratkaisut teknisiksi ja estää yksilön itsemääräämisoikeuttaan asiantuntijavallan avulla.
  6. Suurimmat voimavarat keskittyvät palvelun alimmille portaille, mikä vahvistaa laitosmaista ajattelua.
  7. Kuntoutusmallin mukaan henkilön tulee muuttaa aina, kun hänen ”tasonsa” muuttuu. Jatkuva, pakollinen muuttaminen paikasta toiseen sisältyy ajatteluun.
  8. Malli oikeuttaa eristävät ympäristöt: ne perustellaan mallin yleisellä filosofialla.
  9. Palvelun portaat ruuhkautuvat: henkilöt eivät etene mallissa paikkojen lukumäärän mukaan.
  10. Vammaisten henkilöiden palveluiden tarve tulkitaan paikkatarpeena: vammaisille rakennetaan oma vapaa-ajan keskus, kun tarvetta siihen ilmenee, vammaisten oma koulu jne.
  11. Portaat leimaavat käyttäjänsä. Lääketieteellinen diagnoosi ratkaisee sijoituksen ja myös henkilön statuksen.
  12. Kuntoutus on leimaa-antava vammaisen henkilön elämässä: muut elämän ratkaisut ovat tälle alisteisia.

Tukiparadigmaksi voitaisiin kutsua porrasteiselle kuntoutusparadigmalle vastakkaista mallia, jota on kehitetty Yhdistyneitten Kansakuntien hyväksymissä vammaispoliittisissa ohjelmissa, mm.Vammaisia koskeva yleismaailmallinen toimintaohjelma (1982) ja Yleisohjeet vammaisten henkilöiden mahdollisuuksien yhdenvertaistamisesta (1993). Jälkimmäisen mukaan tukiparadigma muotoillaan seuraavasti:

” YK:n yleisohjeet vammaisten oikeuksista

Vammaiset henkilöt ovat yhteiskunnan jäseniä ja heillä on oikeus pysyä omassa lähiyhteisössään. Heidän tulisi saada tarvitsemansa tuki koulutus-, terveys-, työvoima- ja sosiaalipalveluiden tavanomaisten rakenteiden puitteissa” (Saloviita ym.1997, 50).

Tukiparadigma muuttaa ajatteluamme asiantuntijakeskeisistä, diagnoosin ja tason mukaisesta sijoittelusta yksilö- ja asiakaslähtöiseen ajatteluun, jossa oikeus tavalliseen elinympäristöön on itsestäänselvä oikeus. Siihen sisältyy muuttunut käsitys vammaisuudesta yksilön toiminnan vajavuutena yhteisöön ja toimintavajavuudesta aiheutuvan haitan poistamiseen. Huomio kiinnittyy siis yksilöstä yksilöön ja hänen ympäristöönsä. Diagnoosikeskeisyydestä luopuminen tarkoittaa siirtymistä virallisesta, asiantuntijoiden päätöksistä epäviralliseen, yksilön äänen kuulemiseen.

Paradigma Laitoshuollon tarve Normalisaatio ja integraatio Täysi osallistuminen
Aika 1945- 1970- 1995?-
Päivähoito Erityispäiväkodit Erityisryhmät päiväkodeissa Tavalliset päiväkodit
Koulunkäynti Erityiskoulut Erityiskoulut, erityisluokat Tavalliset luokat
Työ Työtoiminta laitoksessa Työkeskukset yhteisössä Tavalliset työpaikat
Vapaa-aika Laitoksen päiväsalissa Usein erityisryhmissä Tavalliset ympäristöt
Asuminen Laitos Tuki kotihoidolle, laitokset,
hoitokodit, asuntolat
Tuki kotihoidolle,
omat asunnot

Taulukko 1. Kehitysvammahuollon paradigmat (Saloviita ym.1997, 57).

Oikeuttamis-peruste Laitoshuolto Porrasteinen avohuolto Tukimalli
Moraalinen Vastaa yhteiskunnan arvoja: vammaiset tarvitsevat laitosta. Vastaa yhteiskunnan arvoja: mahdollisimman normaali elämä. Vastaa yhteiskunnan arvoja: täysi osallistuminen ja tasa-arvo.
Tekninen Tuottaa parhaat tulokset ainakin tietyille ryhmille. Tuottaa parhaat tulokset. Portaat ovat teknisesti välttämättömiä. Tuottaa parhaat tulokset. Tukimalli on käytännössä mahdollinen toteuttaa.
Taloudellinen Laitoshuolto on edullisin vaihtoehto. Avohuolto tulee laitoshuoltoa edullisemmaksi. Tukimalli tulee avohuoltoa edullisemmaksi.

Taulukko 2. Palveluparadigmojen oikeuttamisen tasot ja – väitteet (Saloviita et al, 1997, 60).


Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.

%d bloggers like this: